Pertti Lehtonen
Vartuin kasvatusvanhempiensa luona Jyväskylän maalaiskunnan Ilmopohjassa. Äiti oli yksinhuoltaja eikä raskaan työnsä ohella pystynyt kasvattamaan minua. Kasvatusvanhemmat eivät olleet uskossa, mutta kunnioittivat kristillisiä arvoja ja veivät minut hengellisiin tilaisuuksiin ja pyhäkouluun. 10-vuotiaana tein ratkaisun kokouksessa ja nostin käteni sen merkiksi. Päätös kuitenkin raukesi alkuvaiheessa, kun kaverit alkoivat kiusata enkä rohjennut seistä ratkaisuni takana.
Parin vuoden kuluttua menin ystäväni kanssa hengelliseen tilaisuuteen maalaistaloon ja sisään astuessamme kuoro alkoi laulaa. Tunsin piston sydämessäni sen vuoksi, että olin luopunut uskostani. Kun kokous oli ohi, saarnamies tuli juttelemaan ja kehotti uskon tielle. Meitä alkoi naurattaa ja lähdimme pois. Sen jälkeen aloin olla yhä pilkallisempi uskon asioita kohtaan. Kun olin yksin, ajattelin noista asioista hyvää, mutta kaveriporukassa piti esittää kovista.
Kävin kansakoulun jälkeen kansalaiskoulun ja sen jälkeen aloin työskennellä maatalojen erilaisissa töissä aluksi kotiseudullani ja myöhemmin kasvatusisäni matkassa Kymenlaaksossa. Täytettyäni 18-vuotta menin lastaustöihin Kotkan satamaan ja haaveilin merimiehen hommista. Eräs sukulaismieheni oli kertoillut merimieselämästä sen verran kiehtovasti, että se oli jättänyt vaikutuksen minuun. Kyselin joka päivä merialan työnvälitystoimistossa messipojan pestiä. Viimein sellainen aukeni. Merimiesslangilla ilmaistuna minut mönstrattiin Bergö -nimiselle kuivalastialukselle, joka vei lähinnä rautaharkkoja Ruotsiin ja Englantiin.
Ensimmäisellä reissulla alus joutui kovaan myrskyyn, ja se sai miettimään merimieselämän mielekkyyttä uudelta kantilta. Myrskyn tyynnyttyä olo kuitenkin tuntui taas kotoisalta. Sain todeta, ettei merimieselämä tuon ajan kauppalaivoilla ollut mitään pyhäkouluhommaa. Ja sehän ei haitannut. Ryyppääminen tuli tavaksi ja meininki oli sen mukaista. Kerran Leningradissa olin kuolla verenhukkaan, kun putosin humaluspäissäni kerrossängyn yläpetiltä ja löin pääni pöydänkulmaan.
Olin merillä yhteensä viisi vuotta. Tuona aikana käytiin viidessäkymmenessä maassa eri puolilla maailmaa. Mönstrauksia tuli eri laivoille, mm. Höyrylaiva Kristinalle, joka kuljetti paperirullia, selluloosaa ja paperimassaa lähinnä Englantiin. Heti alussa jouduttiin rajuun myrskyyn Tanskan salmessa, ellei lasti olisi ollut niin tasainen kuin se oli, tuosta matkasta ei oltaisi selvitty. Pelottavat tilanteet helpottuivat kun otettiin pullosta rohkaisua.
Vuoden 1967 joulu on jäänyt erityisesti mieleeni. Joulun aatonaattona olimme Irlannissa, Belfastissa. Istuimme kymmenen miehen porukassa koneoppilaan hytissä ja kuuntelimme nauhurista hirveää Jumalan pilkkaa. Kappaleissa oli Raamatun kertomuksia vääristelty riettaalla tavalla, kerronta oli tehty merimiesslangilla, joka tietysti huvitti humalaisia miehiä vielä enemmän. Eräs humalainen lämmittäjä kävi hytin oviaukossa hoippumassa ja sanoi, että hän ei ole siellä, missä pilkkaajat ovat ja lähti pois. Tuolloin koin välähdyksenomaisesti, että olen väärällä tiellä.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Englantiin, Prestonin satamaan. Oli jouluaatto. Joulut oli tuolloin kauppalaivoilla valtavia ryyppyjuhlia ja ruuan kanssa mässäilyä. Yleensä ne, joilla ei ollut työvuoroa, ottivat ilon irti elämästä. Kun laiva oli satamassa, siihen yleensä pestattiin kyseisestä maasta luetettava ammattivahti. Tuolla kerralla jostain syystä niin ei tehty, vaan Kristina lepäsi Prestonin satamassa erään omaan miehistöön kuuluneen juopon kansimiehen valvonnassa. Minä työskentelin päällystön messipoikana. Niinpä jouluaattona vedin tarjoilijan tamineet puvuntakkeineen, valkoisine paitoineen ja solmioineen ylleni ja aloin yhdessä struetin kanssa kestitä päällystöä kapteenin salongissa.
Ruokailu kesti kahvien ja konjakkien kanssa kolme tuntia. Sen jälkeen pääsin aloittamaan taloushenkilökunnan joulunvieton. Söin nopeasti ja vähintään yhtä nopeaan tahtiin aloin kumota viskiä kurkkuuni. Alkoholi jysähti päähän ja päätin lähteä venekannelle selvittelemään oloani. Huomasin, että siellä oli eräs messipoika ”ruokkimassa kaloja” eli oksentamassa yli laidan. Ajattelin säikäyttää hänet ja kiipesin pelastusveneen ali laivan ulkopuolelle. Siellä ote lipesi ja putosin noin seitsemän metrin matkan jääkylmään mereen. Siellä meressä räpiköidessäni laivan vahti makasi sammuneena hytissä, jossa miehistö jatkoi aterointiaan. Huusin apua, mutta ei ainakaan omalta laivalta kukaan kuullut. Yritin muistella kummassa päässä laivaa olin nähnyt tikkaat, joten uin hätäännyksissäni edestakakaisin löytämättä niitä. Silloin koin hyvin selvästi, että aivan kuin joku olisi kysynyt minulta, että olitko tosissani, kun eilen pilkkasit Jumalaa. Ajattelin uida puolen kilometrin päähän toiselle rannalle, mutta huomasin, että virtaus oli liian voimakas. Olin jo hyvin kylmissään ja aloin nähdä elämääni ikäänkuin filminauhalta. Se alkoi lapsuudesta. Siinä oli hyvin selkeitä tapahtumia pyhäkoulusta ja hengellisistä kokouksista. Näin merielämän riettautta ja saastaa. Ajattelin äidin tuskaa, jota hän tuntee poikansa kuoleman vuoksi. Rukoilin, että pelastuisin merestä.
Seuraavassa hetkessä noin 300 metrin päässä näkyi aluksia. Niiden myrskyportit olivat niin matalalla, että uskoin pääseväni niitä pitkin laivaan. Päästyäni aivan laivan viereen, olin jo aivan kylmästä kylmästä kangistunut ja aloin vajota pinnan alle. Huusin apua ja pian näin laivan kannella ihmisiä. He laskivat köysitikkaat mereen ja vetivät minut ylös. Kun tunsin tukevan laivankannen jalkojeni alla, en jäänyt selittelemään vaan lähdin juoksemaan omalle laivalleni. Siellä kiiruhdin höyrysaunaan ja sitten kuivat vaatteet päälle ja sitten jatkamaan juhlintaa samaan paikkaan, josta olin lähtenytkin. En kertonut seikkailustani kenellekkään mitään. Seuraavana aamuna hyttikaveri ihmetteli märkiä vaatteitani, mutta selitin, että olin mennyt humalapäissäni suihkuun vaatteet päällä. Selitys meni täydestä.
Alus, jonne minut pelastettiin, oli hollantilainen. Pelastajat halusivat tietää, miten mereen pudonneen kaverin lopulta kävi. He menivät Kristinan yliperämiehen juttusille, joka ei miesten puheita uskonut ja väitti näiden joko nähneen unta tai ryypänneen liikaa. Hollantilaiset kävivät laivallaan ja palasivat pian takaisin. He löivät yliperämiehen eteen joulukortin ja kertoivat, että se oli pudonnut kannelle noukitun miehen rintataskusta. Se oli äidin lähettämä joulukortti. Niin totuus selvisi ja jouduin kapteenin salonkiin kuulusteluun. Kysyivät oliko se itsemurhayritys, mutta kun selvisi, että kyse oli humalaisen toilailuista, pääsin pälkähästä. Railakas joulu unohtui yhtä nopeasti kuin uskon asiat ajatuksistani. Seuraavan kerran ne tulivat mieleen, kun eräs suomalainen merimies kuoli Buenos Airesissa kompastuttuaan humalapäissään kalastusaluksen kiinnitysvaijereihin ja pudottuaan sen myötä mereen. Se puhutteli minua syvästi. Ajattelin, että tuokohan se on minunkin kohtaloni.
Suuren osan merimiesajastani työskentelin toisena kokkina eli sanottuna säkäkokkina. Kyllästyttyään lopulta erääseen juoppoon keittiöapulaiseen sain vuonna 1971 tarpeekseni koko merielämästä. Lähdin äitini luo Toivakkaan ja hakeuduin erääseen betonifirmaan rakennusmieheksi ja sieltä Jyväskylään Rautpohjan valimolle raudansekoittajaksi. Siellä ystävystyin uuniosastolla työskentelevään uskovaiseen mieheen. Hän oli mukava ja aito kaveri. Esitin aluksi aika rehvakasta poikaa, kun hän kertoili uskostaan. Hän kuitenkin alkoi rukoilla puolestani ja se johti sitten tulokseen. Olin rajun ryyppäämisen takia sairastunut vatsahaavaan, ja lääkäri oli kieltänyt viinanjuonnin. Elettiin vuotta 1972. Kerran pysähdyin ajattelemaan elämääni. Sanoin Jumalalle, että jo olet olemassa, voitko auttaa minua? Kun olin siinä ajatuksissani, tunsin, kun lämmin virta meni päästä jalkoihin. Purskahdin itkuun. Työkaveri oli kutsunut kotiinsa illalla. Koettuani Jumalan voimakkaan kosketuksen kysyin kaveriltani, voisiko tämä illalla rukoilla puolestani. Ilta sujui jutellen ja hengellisiä lauluja laulellen. Kun tuli kotiinlähdön aika, kaveri kysyi, että mitenkäs on, rukoillaanko? Suostuin ja seuraavina päivinä uskalsin kertoa ratkaisustani muillekin, uskoni alkoi vahvistua. Alkuaikoina koin hieman epävarmuutta, olinko oikeasti uskossa vai en. Minua vaivasi menneet pilkanteot. Erään kerran sitten kuulin hyvin selvästi, kun lempeä ääni sanoi: ”Lapseni, olet saanut syntisi anteeksi, sinä olet minun.” Silloin sain pelastusvarmuuden enkä ole sitä sen jälkeen kertaakaan epäillyt.